Unia näettekö te unia? Itse näin unta, jossa olin itsens vuosi sitten 11.3. tappanut lapsuuden kaverini oli mukanani kirjastossa. Kahdessa erilaisessa, jos sanon. 

Uneni, itsensä 11.3.2022 tappaneen lapsuuden kaverin kanssa:

Kävimme kirjastossa, kaupassa ja jossain ihme lihakauppapaikassa. Sinne Kirjastoon piti hänet suostutella (niinkuin oikeassa elämässäkin) 

Kirjastossa oli sellainen paikka ihmeellisille esineille ja taideteoksille. Siellä oli ties mitä.Isoja, valtavia maapalloja ja kultaisia koristelluja vaaseja. 

Kuljin pitkin tietä - kauhea kiire oli mennä jonnekkin.

Bussipysäkki, juuri semmoisena, kuin ne täällä ovat. Harmaa, sininen , hiukan vasempaan nojalle. Etukenoa korostaa lippa. Olimme vähän kuin jollain koulutehtävällä jostain- kaverini, sanotaanko häntä nyt vaikka Samuksi, tappoi itsensä vuosi sitten. Hän oli mukana, kun kävimme yhdessä kaupassa teollisuusalueella - hän sanoi ettei ole siellä - sanoin, että on. 

Samu väänsi myös kaupan omistajan kanssa, tulimme liian aikaisin - kauppa ei ole auki.

Päästiin kuitenkin kauppaan. Kamalasti ostin tavaraa, mietin että näin pieneessä kaupassa tulee kalliiksi, myyjä oikein perinteikkäästeki itse kaikki tuotteet tarkisti. (vanha läski äijä).

Sen jälkeen vain odotin, että mut haetaan. Jonnekkin oltiin menossa. Piti tulla siihen samalle bussipysäkille, siitä sut haetaan. Mietin, että kehtaanko käydä tässä tarpeilla seinämän takana, en mennyt. 

Sitten olin jossain semmosessa perus 60-70-luvun rivarissa, mutta makuuhuoneita oli enemmän. Siellä missä, on normi tälläsen talon pohjakaavassa, - oli unessa ovi ulos. 

Kissa hyppi ikkunaan kokoajan talon ulkopuolella. Pystyin näkemään sen, mutta se ei haitannut, vaikka hyppi ikkunaa päin. Rakastan kissoja. 

Paljon kaukaisempi uni:

Näin olevani isäni asunnolla, joka ei oikeasti ole tälläinen. 

Putkilo, moderni iso putki. Vitun upee. Siellä oli vain isän vaimo yksin. Pelkäsin menin toiseen huoneeseen, Rannalta syyllisenä katsoin ja kuljin pois huonoa tietä (mutaa).

Lopussa lähdin jonkun kanssa pois - Tamperetta mainostettiin. 

(Novelli) Syksyn ystävä yllättää

Konsta istui reppunsa päällä rannassa. Syksyinen tuuli heilutti hänen päänsä yläpuolella olevia haavanlehtiä luoden lepattavan äänen. Keltaisia ja oransseja lehtiä putoili vielä vihreälle ja kostealle nurmikolle. Järven ulapalla ui vesilinturyhmä. Ne joutuivat päristelemään tuulta vastaan, mutta sitkeästi etenivät kohti rannan kaislikkoa. Konsta liikutti grafiittikynää piirrustuslehtiönsä paksulla sivulla. Sen rapiseva ääni hukkui tuulen ja puun oksien ääniin. Konsta yritti luonnostella järven maisemaa. Ehtisikö hän ikuistaa vesilinnut kuvaan? Hän suttasi muutaman pienen tumman epämääräisen palleron kaislikon viereen. Se sai kelvata. Taidekoulun taso vaatisi muuta. Konsta oli unelmoinut graafikoksi opiskelemisesta jo kauan, mutta vasta hiljattain hän oli alkanut ymmärtää, että voisi oikeasti päästäkkin kouluun. Sosiaaliset taidot ja itseluottamus olivat vasta aikuisemmalla iällä karttuneet ja Konsta tiesi, että hän voisi hyvinkin menestyä taidealalla. Masennus ja päihteiden käyttö yhdistettynä yksinäisyyteen olivat kuitenkin vieneet hänet tummille vesille viimevuosina. Pahin oli ohi. Hän oli uinut mustassa sumussa koko menneen vuoden. Kaikki sosiaaliset kontaktit olivat katkenneet ja hän oli joutunut kuntouttamaan itsensä takaisin ihmiseksi. Ystävät olivat joko lähteneet toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, menneet töihin tai muuttaneet rakastettujensa kanssa pois. Hän oli jäänyt tämän parikymmentätuhatta asukasta käsittävän maalaiskaupungin vangiksi. Paluu tänne kuntoutusleiriltä oli ollut aluksi mukavaa, mutta syksyn tullen kaikki muuttui täysin päälaelleen. Arki alkoi muilla paitsi hänellä. Konsta jäi puille paljaille työttömänä ja ilman opiskelupaikkaa. Toisen asteen tutkinnon Konsta oli suorittanut, mutta masennus oli silloinkin painanut ja sosiaaliset suhteet olivat silloin rajoittuneet enemmän nettiin. Tuntui, että sekinkolmevuotinen oli hukkaan heitettyä.

Konsta sulki silmänsä ja antoi kylmän talvelta tuoksuvan tuulen heiluttaa korvien päälle ulottuvia tummanruskeita hiussuortuviaan, jotka roikkuivat tummanvihreän itse virkatun pipon alta. Nenää kylmäsi jo ja repun päällä istuessa alkoivat jalatkin puutua. Vielä hetki täyty jaksaa. Viluistuisimpa, että voisin maata vain punkassa kotona, verhot kiinni. Piilossa kaikelta. Konsta veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja kuunteli ääniä ympärillään silmät kiinni. Lokakuinen kaupunki ei juurikaan äännehtinyt. Kaukaa kuului jotakin paukutusta. Kaupungin työntekijät purkivat rantalentisverkkoa. Jossain kaukana haukkui koira. Lehdet ja oksat rapisivat maassa tuulen suhistessa korvissa. Kaukana linnut kvaakkuivat. Liikenteen ääni erottui hiljaisena huminana kaiken taustalla sekoittuen tuuleen ja veden liplatukseen. Kaukaa erottui lähestyvän fillarin pyörien rahina vasten hiekkapolkua. Fillarin renkaiden rinnalla kuuluivat myös kevyet, mutta varmat askeleet Konstan suuntaan. Joku varmaan hölkkäsi polkupyöräilijän rinnalla hänen suuntaansa. Konsta ummisti silmiään enemmän ja yritti vaikuttaa näkymättömältä patsaalta rantanurmikolla mustan reppunsa päällä istuessaan luonnoslehtiö sylissään. Inspiraatiorauhan häiritsijät varmasti ohittaisivat hänet pian ja hän voisi viimeistellä luonnoksensa valmiiksi ja asettaa sen valmiiden luonnosten joukkoon odottamaan portfolioon pistämistä. Yllättäen Konsta kuuli raskaan matalan hengityksen korvansa juuressa ja säpsähti. Jotakin märkää ja lämmintä läsähti konstan jääkylmää poskea vasten. Konsta avasi silmänsä ja yritti työntää tuota ahdistavasti kasvoille tunkevaa hönkijää pois. Häntä silmiin iloisesti tuijotti iso ruskea silmäpari joka kuului isolle pörröiselle saksanpaimenkoiralle.
"Topi, rauhassa nyt!" komensi Konstalle tuttu ääni. Tuttu jostakin hyvin kaukaa menneisyydestä.
"Rappe, perkele! Mistä sä siihen tupsahdit?" Konsta sai sanottua tunnistettuaan vanhan tutun.
"Fillarilenkillä Topin kanssa niinkuin aina, mutta mitäsä täällä kökötät perse jääkylmässä maassa?" Rappe nauroi.
Konsta tuijotti vain hölmistyneenä vanhaa kaveriaan ylä-aste ja ammattikouluajoiltaan. Itseasiassa he olivat Rapen kanssa tunteneet ainakin kolmevuotiaasta asti. Yhteydenpito oli sittemmin jäänyt ties mistä syystä milloinkin.
Rappe laittoi sinisen uudenkarhean polkypyöränsä nojaamaan koivunrunkoa ja kyykistyi Konstan viereen. Topi-koira iloisesti läähättäen haki rapsutusta Konstalta.
"Topi sentään tunnisti, itse en olisi," Rappe murahti ja sytytti tupakan. Tupakan kitkerä, mutta samaan aikaan makea savu leijui kiehkuroina tuulessa aavemaisen hitaasti harmaassa syyspäivässä.
"Missä sä oot nykyään? Ei olla nähty aikoihin?" Konsta sai sanottua.
"Tässä mä oon, ootko sokee?" Rappe nauroi ja jatkoi: "Huppustakaa eijo näkynyt sitte vuoteen ainakaan,"
Konsta oli melkein unohtanut Rappen tyylin kutsua kaikkia aina sukunimellä.
"Oli vähän kaikkia murheita," Konsta sopersi. "Ootko sä koulussa tai töissä nykyään?"
"Kotona, työpajalla ja joskus vaan mökillä," Rappe mutisi ja poltteli tupakkaansa. Oranssi hehku tupakan päästä erottui hyvin ja loi lähestulkoon valoa hämärään iltapäivään. Rappe ei ollut muuttunut vuosien aikana muuten kuin silmänaluset olivat hiukan ontommat ja tummemmat ja partaa enemmän.
He olivat samanikäisiä Konstan kanssa ja tosiaan tunteneet toisensa koko ikänsä. Ainoastaan viimeisen parin vuoden aikana kaveruus oli sammunut kasaan. Rappe ja Konsta olivat kuin päivä ja yö, mutta olivat aina tulleet siitä huolimatta toimeen. Konsta oli hoikka, ruskeahiuksinen, pienikokoinen ja pukeutui aina kirpputoreilta ja kierrätyspaikoista löytämiinsä vaatteisiin. Rappe eli Rasmus oli taas rotevahko, Konstaa pidempi, vaalea ja pukeutui aina samaan ikivanhaan rotsiin ja pöksyihin. Sama musta bändihupparikin näytti olevan ja lippiskin. Konsta oli ujo, arka ja taiteellinen ja Rappe äkkipikainen, jurohko ja suorasukainen toimija. Kaikesta tästä erilaisuudesta huolimatta he olivat selvinneet yhdessä monista murheista yhdessä. Ala-ja yläasteella he tukeutuivat toisiinsa, kun perheessä tai koulussa tapahtui jotain ikävää. Aikuisuuden tuoman tasaisuuden myötä, ehkä heidän välinsäkkin olivat haalenneet.

Rappe tumppasi tupakkansa ja nousi kyykystä seisaalleen. Topi-koira katsoi kysyvästi isäntäänsä, mutta ei tehnyt elettäkään jatkaakseen matkaa.
"Aijotko ottaa Topin?" Rappe nauroi.
"Eikun rapsutan vaan, kun se niin tykkää," Konsta hymyili.
"Mitäsä piirtelet?" Rappe kysyi.
"Koitan hommata aineistoa, että voisin esitellä, sitten kun haen taideopistoon," Konsta totesi. Hänkin nousi ja nosti reppunsa maasta ja ujutti luonnoslehtiönsä sen uumeniin. Keskeneräistä aineistoa ei saisi kukaan nähdä.
"Asuksä edelleen siinä samassa kämpässä, vai missä oikein oot majaillut, kun en ole törmännyt suhun missään?" Konsta ihmetteli.
"Sain häädön siitä edellisestä yksiöstä, koska vauhtipäissäni paskoin oven, vessanpytyn ja vähän muutakin siinä samalla," Rappe mutisi ilkikurinen virne naamallaan.
He lähtivät rinnakkain kävelemään rannan suuntaista kävelypolkua. Hiekka rahisi tennareiden alla ja välillä he joutuivat puskemaan vaahteranlehtikasojen läpi päästäkseen taas kahisevalle hiekalle.
"Työpajalla sekoilin mämmeissä ja sain sieltäkin potkut," Rappe purskahti röhönauruun.
"Eli et ole missään nyt? Eli sulla on sama tilanne kuin mulla?" Konsta tuumi.
"Miten niin en ole missään, tässä mä oon," Rappe hihitti.
"Missä sä asut, veneen allako?"
"Asuin mä kesällä sielläkin, mutta päihdekuntoutusasuntolassa asuin vähän aikaa, mutta sieltäkin tuli lähtö pari kuukautta sitten, kun salakuljetin sinne minigrip-pussissa viinaa,"
"No voi jumalauta, Rappe!" Konstaakin alkoi naurattaa toverinsa tragikoominen tilanne.
"Ootko nyt äitees luona vai?"
"En, vaan sain asunnon kyllä. Siellä on muuttosotku vielä käynnissä. Haluutko tulla siitä huolimatta pistäytymään," Rappe selitti.
"Mennään vaan!" Konsta innostui ajatuksesta. He jatkoivat matkaansa löntystellen ja Topi-koira iloisesti edellä kulkien kuono sojottaen ja häntä heiluen.

Rappe ja Konsta juttelivat päihteidensä käytöstä. Konstalla oli mennyt viinaa ja kukkaa. Rappella enemmän mämmiä ja vauhtia. Nyt he kuitenkin halusivat olla selvänä, jotta saisivat asiansa järjestykseen. Yksimielisyys ja juttujen yhteinen luonne oli Konstasta lähes hämmästyttävää ja Rappekin vaikutti aidosti ilahtuneelta törmättyään vanhaan tuttuunsa.
Parkkipaikan valkoiset viivat korostuvait lähes mustaa asfalttia vasten. Oranssit ja keltaiset lehdet loivat erikoisen kontrastin niitä vasten. Autojen melu ja ihmisten paljous melkein yllätti heidät, kun he saapuivat kaupungin keskustaan. Menossa oli joku tapahtuma torilla. Asfaltille pystytetyssä tuulessa aaltoilevassa teltassa myytiin kahvia ja makkaraa. Ihmiset vaikuttivat odottavan jotakuta ilmestyvän torin perälle tuodulle lavalle. He lähestyivät hitaasti, mutta päättivät jäädä vähän matkan päähän tuijottamaan tapahtumaa.
"Mikäs häppeningi se tääl on?" Rappe kummasteli ja sytytti uuden röökin.
"Tapatat ittes tolla röökin vetämisellä," Konsta huomautti.
"Turpakii, homo," Rappe käkätti ja sytytti valkoisella sytkärillä tulen tupakkaansa.
Konstaa nauratti. Rappe oli ensimmäinen ihminen kenelle hän oli avoimesti kertonut olevansa homoseksuaali. Se tapahtui yläasteen seitsemännellä luokalla. Remontissa olevan koulun pihan parakin pihassa kuvaamataidontunnin alkua odottaessa. Rapen reaktio oli ollut hyvin neutraali ja Konsta tiesi, ettei asia häirinnyt Rappea yhtään.
Yllättäen lavalle asteli joku ja yleisö taputti. Ihmiset heidän ympärillään kääntyivät katsomaan lavalle ilmestynyttä häikäisevää ilmestystä.
"Hei ja tervetuloa kampanjatilaisuuteemme, hyvät kaupunkilaiset..."heleä naisääni höpötti mikkiin lähes niin nopeasti, ettei kumpikaan parivaljakostamme saanut mitään selvää. Lavan valot hämärässä syysiltapäivässä eivät heti meinanneet paljastaa tuttua hahmoa.
"Minulla on ilo ja kunnia kertoa, että saamme uuden urheiluhallin myös toiselle puolelle kaupunkia," tyylikkäisiin kalliin näköisiin muotoja myötäilevään jakkupukuun pukeutunut vaaleahiuksinen nuori nainen kailotti lavalta tuijottaen tekoripsiensä takaa edessään seisovia tuulipukuihin sonnustautuneita kaupunkilaisia jotka hotkivat makkaraa paperimuki toisessa käpälässään.
"Tytti perhana, se on Gabrielsonin Tytti perkele," Rappe karjahti melkein pudottaen tupakkansa suustaan. Samalla kun hän veti henkeä järkytyksestä tupakka melkein putosi hänen nieluunsa ja Rappe sai valtavan yskänkohtauksen. Karkinvihreään tuulipukuun sonnustautunut porkkanapäinen mummo katsoi vihaisesti Rappea. Paheksunnalla ei ollut loppua syvimmässä kaivossakaan.
Konstakin oli tunnistanut lavalla seisovan kaunottaren. Se olikin kuin olikin Rappen kouluaikojen päiväuni. Isopyllyinen ja rintavakin Tytti oli koulussa ollut aina poikien mieleen, paitsi tietenkin Konstan. Nyt tosiaan näytti siltä, että Tytillä meni hyvin. Koruja ranteissa ja laservalkaisua hampaissa. Eitainnut tuo jakkukaan olla kotimaasta ostettu.
"Tytti...Se on menny mukaan johonki perhanan politiikkaan," Rappe kähisi järkytyksissään.
"Se oli niin kauhea punkkariemokakara sillon, etten olisi ikinä uskonu," Konsta tokaisi.
"Se oli mun tyttöystävä, etkö muista, Huppunen perkele," Rappe sanoi suru ja järkytys äänessään.
"Niin se oli sun tyttöystävä ehkä 6 päivää,"
"Mutta silti, Huppunen, etkö ymmärrä, mä menetin mun poikuuden tolle ja nytse tuolla-" Rapen järkytys romahdutti miehen. Hän lyyhistyi penkille.
"Mä luulin, et voisin vielä joskus törmätä siihenkin ja se pitäis mua jonain,"
"Musta vähän tuntuu, että Tytillä on jo joku muu," Konsta tokaisi ja huomautti sormuksesta Tytin sormessa.
"Perkele. Huppunen, me lähdetään täältä," Rappe nyki makkaran hajusta hullaantuneen Topi-koiran mukaansa.
"Hei, älä nyt masennu. Ollaan ilosia, että edes jollain meidän tuntemista ihmisistä menee hyvin!" Konsta yritti piristää.
"Mä en voi ajatella et jotkut vanhat kaupunginvaltuuston papat hässii Tyttiä," Rappe sanoi hyvin mieli maassa.
"Sillä on aviomies, etkö tajua," Konsta huomautti.
"Varmaan lapsikin ja omakotitalo," Rappe murisi pää painuksissa. Lippiksen rosoisen lipan alta ei näkynyt enää, kuin murheesta punertava nenä.
"Mennään nyt vaan sun kämpälles, keitetää siellä kahvii," Konsta piristi Rappea.
"Yleensä joku tällänen sais mut haluamaan pään sekasin oikein kunnolla," Rappe huokasi.
He jatkoivat tallustelemista pois kaupungin keskustasta kohti laitakaupunkia.

Tuuli heilutteli keltaisena kuultavien puiden oksia. Topi-koira johti kolmikkoa innoissaan eteenpäon kohti Rappen poikamiesboksia. Metsä oli täynnä kaikkia erikoisia hajuja ja Topi viskoi häntäänsä puolelta toiselle ja veti hihnasta oikein kunnolla. Harmaa sää oli vain synkistynyt ja ei ollut varmuutta alkaisiko kohta sadella vettä. Pian he alkoivat marssia aina vain pienenevää polkua pitkin kohti ylämäkeä. Puiden lomasta häämötti iso harmaa möhkäle. Se oli vesitorni. Ikivanha, mutta edelleen kaiketi käytössä. Konsta oli aina miettinyt, mitähän tapahtuisi, jos vesitorni kaatuisi ja tonneittain vettä valuisi alas mäkeä alla olevalle kerrostaloalueelle.
"Muistatko, kun huijattiin sitä uutta kakaraa luulemaan, että tuo on avaruusalus," Konsta naurahti.
Rappe nosti päätään painuksista ja hörähti. Joskus ala-asteella he olivat juksanneet paikkakunnalle muuttanutta hiukan erityistä poikaa luulemaan, että män päällä leijui avaruusalus. Vesitorni erehdyttävästi näytti futuristisen muotoilunsa takia ufoalukselta.
"Joo se luuseri kyllä säikähti niin, että ajoi fillarilla ojaan," Molemmat nauroivat hetken ihan kippurassa. Tuon vesitornin alla he olivat myös joskus poltelleet poskareita ensimmäisistä isäpuolilta varastetuista röökeistään. He olivat kummatkin isättömiä. Tai ainakin tavallaan. Rappen isä oli kuollut työtapaturmassa vuosia sitten ja Konstan isä oli lähtenyt lipettiin jo raskauden ensitaipaleella. Vesitornille johtava polku oli liukas ja kaverukset saivat tehdä töitä päästäkseen ylös mäkeä. Vesipisarat tippuivat kuolleiden saniaisten päälle ja alkoivat muodostaa erikoista rapinaa ympäristössä. Alkoi sataa hiljalleen. Ilma oli omituisen sumuinen ja kostea, kun he pääsivät vihdoin vesitornin alle sateensuojaan. Konsta katseli ylöspäin betonisen rakennelman valtavaa kokoa.
"Se näyttää niin pieneltä kaukaa,"
"Kyllähän tuolta ylhäältä ois hienot näkymät!" Rappe tuumi.
"Etnyt perhana kiipeä sinne," Konsta hätääntyi, mutta tajusi pian, ettei ylös olisi mitenkään voinut päästä. Rappella oli aina ollut tarve kiipeillä jokapaikkaan jo pikkupojasta asti. Konsta muisti eräänkin kerran, kun Rappe oli koulussa kiivennyt koulun pihalla olevan kiipeilykatoksen päälle ja opettajat karjuivat Rappea alas. Kerran Rappe kiipesi kännipäissään mökkinä toimivan maatilansa pihapiirissä olevan viljakuivurin katolle. Hän oli ottanut jääkimpaleen käteensä ja heittänyt sen alas  huutaen "Tämä tässä on mun pää ja jos hyppään sille käy näin," ja sitten heittänyt kimpaleen alas jäiseen maahan, johon se oli pirstaloitunut tuhansiksi pieniksi palasiksi. Konsta tiesi, että Rappellakin oli ollut itsetuhoisia ajatuksia. Niin oli hänellä itsellänsäkkin ollut. Itseasiassa juuri itsetuhoajatukset olivat hänet kuntoutusleirille ohjanneetkin tasan vuosi sitten. Silloin Konsta oli myös viillellyt. Konsta tiesi, että Rappekin oli tehnyt niin joskus. He eivät olleet koskaan puhuneet asiasta. Konsta oli vain joskus sattunut näkemään Rappen arvet kyynärvarressa.

Sade alkoi yltyä ja ropisi maahan. Kaikki kolme, Rappe, Konsta ja Topi-koira olivat hiljaa. Iso vesitorni ikäänkuin loi heille omituisen suojavyöhykkeen. Metsä sen ympärillä ja alhaalla mäen alla sojottavat harmaat kerrostalot. Kaikki se loi tavallaan turvallisen paikan, tilan jossa ei ollut ketään muita kuin he. Konsta tuijotti kaukaisuuteen. Hän ei voinut uskoa, kuinka rumia kerrostalot olivat. Harmaat seinät. Mustat kolkot ikkuna-aukot. Kuka voikaan suunnitella mitään niin masentavaa. Vesitornin varressa kimmelsi muutama kirkas graffiti. Sanoista ei saanut juurikaan mitään selvää. Alhaalla toiseen suuntaan kerrostaloista hahmottui iso aukea. Sinne he laskivat usein mäkeä pulkalla pikkupoikina. Kerran Konstan pulkka oli vierinyt alas aukealle metsän reunaan, kun he olivat jo mäen päällä. He eivät olleet uskaltaneet kumpikaan mennä hakemaan pulkkaa sieltä metsän reunasta, koska oli jo pimeää. He olivat menneet Konstan äidin luokse rivitalolle katsomaan pikkukakkosta ja Konstan äiti oli joutunut lähtemään hakemaan pulkkaa. He olivat ikkunasta tuijottaneet istuen vaalean nahkasohvan selkänojan päällä ja odottaneet. Aika oli tuntunut ikuisuudelta ja niin se tuntui nytkin. He seisoivat siinä lapsuudenkaverukset valtavan betonisen sateenvarjon alla. Samassa paikassa, kuin 17 vuotta aiemminkin. Yllättäen he havahtuivat, kun Topi valpastui. Joku lähestyi vesitornen mäkeä.
Oranssista pusikosta ilmestyi rahisevalle hiekalle ja lehtien päälle pieni valkoinen kissaa hiukan isompi koira. Topi päästi haukun.
"Topi, ei!" Rappe karjaisi. Iso ja pörröinen Topi söisi aamupalaksi tuollaisia pikku sylikoiria.
Äkkiä kummatkin huomasivat pusikosta ilmestyneen pinkkitakkisen, vaalehiuksisen pienen tytön joka arasti kutsui koiransa takaisin. Tyttö pakeni koiransa kanssa paikalta yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
"Lähdetään," Rappe murahti ja sytytti taas tupakan.
"Tiesitkö, että sellainen urbaanilegenda on, että jos omistaa valkoisen sytkärin, kuolee 27 vuotiaana," Konsta naurahti huomatessaan Rappen hyppysissä kimmeltävän valkoisen sytkän.
"No pääsempähän parinvuoden päästä uuniin!" Rappe käkätti.
He lähtivät laskeutumaan alas rinnettä. Sade oli jo hiukan taonnut, kun he pääsivät takaisin kerrostaloille johtavalle kävelytielle.
"Ajatella, että monella meidän ikäisellä on lapsia," Konsta tuumi ja jatkoi: "Tuokin pinkkitakkinen olisi voinut olla jonkun meidän entisen luokkalaisen lapsi,"
"Mhrhm, jos joku mun tavarastani tulee raskaaksi, kyllä mä voin sitä sitten hoitaa," Rappe murisi ja veteli henkosia.
"Hoitaminen ei tarkoita sitä, että sen lapsen kanssa ryypätään ja sille annetaan mämmiä tai vauhtia tai möyhöllä tuunattuja pipareita," Konsta repesin nauruun.
"Noh onneksi nisteys on aika hyvä ehkäisykeino, kun einuo muijat meikäläisestä kiinnostu," Rappe mutisi.
Kävellessään eteenpäin Konsta kääntyi katsomaan taakseen. Vesitorni jäi jylhien puiden taakse häämöttämään, kuin salaperäinen iso betoninen sieni. Jos hän joskus olisi menestyvä kirjailija tai taiteilija, hän voisi ostaa vesitornin ja tehdä siitä asunnon itselleen. Ainakin hän oli joskus telkkarissa nähnyt, kuinka vesitorneja on muutettu asuinkelvollisiksi.
Harakat pomppivat kuin siivelliset mustavalkoiset miniatyyrikengurut heidän edellään ja Topi-koira seurasi niiden touhuja uteliaana. Niiden kosteasta säästä kiiltävä tumma sulkapeite oli yllättävän upean näköinen. Ne vilkuilivat kolmikkoa varovaisesti ja tarkkailivat silmät räpsyen. Valkoinen osa sulista oli pörröllään ja loi pullean vaikutelman linnulle. Konsta ei ollut koskaan ajatellut, että harakat olisivat rumia lintuja, päinvastoin hän koki ne arvokkaina ja kauniina luonnonkappaleina.
"Istutaan tuohon penkille, mä piirrän vähän," Konsta huikkasi ja he istuutuivat spreijatulle kulahtaneelle puistonpenkille. Sadekuuro oli jo lakannut ja Konsta uskalsi kaivaa reppunsa uumenista luonnoslehtiön esille. Hän antoi grafiittikynän lentää kuin lintu karhealla paperilla. Silmät, nokka, pullea vatsa, sulava selkä, törröttävä pyrstö ja kynnekkäät jalat. Puita, vesitorni ja rumat kerrostalot kaukaisuudessa. Pyyhekumia Konsta ei koskaan käyttänyt luonnostellessaan.
"Eiks ois siistii olla lintu?" Rappe tuumi ja tuijotti Konstan työskentelyä haltioituneena. Rappella oli aina ollut tarve kiivetä muiden yläpuolelle katselemaan mailmaa sieltä käsin. Silloin hän pystyi kokemaan mitä oli olla jotain.
"Nojaa, jos tykkää oksentaa poikastensa suuhun," Konsta nauroi ja sai Rappenkin hymyilemään, mutta vain hetkeksi.
"Sua vaivaa edelleen se Tytti?" Konsta arvasi.
"Ei oikeastaan, harmitti vaan, kun se elää elämänsä parasta aikaa. Mies, omakotitalo, ulkomaanmatkoja, koruja ja rahaa,"
"Ei aina kaikki mene tasan, sitäpaitsi, eihän me voida tietää, onko Tytti onnellinen sen ammatissa," Konsta mainitsi, mutta sai vastaukseksi vain Rappen kääntämään päätään pois. Rösöisen lippiksen lipan alta erottui pahasta mielestä kimaltava ja hiukan vihainenkin silmä.
"Jatketaan, viimeistelen tän sun luonas loppuun," Konsta sanoi ja he nousivat penkiltä ja jatkoivat matkaa. Harakat lehahtivat lentoon, kun he liikkuivat lähemmäksi. Ne laskeutuivat kuitenkin takaisin siipien lepattaessa ja jatkoivat arkisia puuhiaan. Matojen kaivamista nurmikosta todennäköisesti.

Heidän jatkaessaan matkaansa vastaan käppäili jos jonkinmoista kulkijaa. Langanlaihaa lähes anorektista juoksijaa. Isoperseistä polkupyöräilijää joka muisututti omenaa muurahaisen kokoisen polkupyörän päällä päässään leppäkertun kokoinen lasten pyöräilykypärä. Vanha pappa vanhan koiransa kanssa. Topi-koira ja papan koira tervehtivät toisiaa iloisesti. Joku varmaankin aspergerista kärsivä sammakon näköinen geokätköilijä uimalakkia muistuttava pipo päässään toverinansa saman näköinen mulkosilmäinen koira. Tätä ilmestystä Topi-koirakin tutkaili kauempaa rauhallisesti. Näiden kulkijoiden kohtaaminen sai Konstan miettimään ihmisten erilaisuutta ja ihmiselämien erilaisia kohtaloita. Hän oli yksinhuoltajaäitinsä kanssa kuitenkin tullut toimeen aivan hyvin. Äiti oli hoitoalalla yksityisessä yrityksessä ja voinut kustantaa Konstalle mukavan elämän, isän lähdöstä huolimatta. Isä asui nykyään Espanjassa uuden vaimon ja perheen kanssa. Konsta tosiaan ei ollut heitä nähnyt, eikä halunnutkaan. Kohtelu oli ollut sen verran töykeää, että kaikki tunteet olivat kuolleet pois kuin lehdet syksyllä.
Rappen tarina taas oli hiukan erilainen. Hänen isänsä oli ollut hyvinkin väkivaltainen persoona. Niinkuin alussa jo mainittiin, Konsta oli tuntenut Rappen jo lapsesta asti. Väkivaltainen isä oli jättänyt herkkään pieneen poikaan jäljen. Rappe oli joutunut muovaamaan itsensä kovaksi luuksi. Alakoulussa Rappe usein sai raivareita ja vittuili suoraan opettajillekkin. Konsta tavallaan ihaili Rappen anarkistista luonnetta. Pikkupoikana Rappe oli toimija ja Konsta aivot. He olivat silloin voittamaton parivaljakko. Väkivaltaisen isän kuoltua Rappe asui äitinsä kanssa niinkuin Konstakin. Isäpuoliehdokkaita kävi aina välillä ja joku aina joskus jäi joku ei. Rappen perheen varallisuus ei ollut ihan niin hyvää tasoa, kuin Konstan. Työttömyyttä ja päihdeongelmaa oli sielläkin ollut. Konsta oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikki ihmiset olivat geenien ja ympäristön tuotoksia. Konstalle tuli yllättäen kurja mieli, kun hän muisti lapsena tapahtuman jolloin Rappen nyt jo siis edesmennyt isä oli antanut Rappelle selkäsaunan hänen nähdensä pelkästään, koska Rappe pudotti muovisen vesimukin lattialle isänsä nähden. Konsta ravisteli puistattavan muistikuvan pois mielestään.
"Muistatko kun tässä metsässä aina pelättiin isojalkaa?" Konsta nauroi.
"Muistan sen, siis, että sinä pelkäsit!" Rappe hörötti. Isojalka oli karvainen iso olento jonka väitettiin vaeltelevan Yhdysvaltojen syrjäisten osavaltioiden vuoristoalueilla, mutta Konsta oli vähän liian vilkkaan mielikuvituksen ansiosta vakuuttunut ala-asteikäisenä siitä, että isojalkoja oli myös Suomessa. Konsta muisti kuinka he olivat tapansa mukaisesti "tappamassa zombeja" kerrostalojen takana olevassa "maitohorsmametsässä", joka siis oli nimetty valtavien helposti pikkupojan pään yli kasvavien maitohorsmien mukaan. He Rappen kanssa siis hakkasivat talventörröttäjiä kepeillä katki ja kuvittelivat taistelevansa zombie-armeijaa vastaan. Yllättäen metsästä oli alkanut kuulua örinää ja mörinää ja iso leveähartijainen hahmo oli noussut maitohorsmien seasta. Pikkupojat olivat kikkeli jalkojen välissä paenneet kotirappuunsa. Pulsuhan se vain oli ollut, mutta isojalaltahan se enemmän oli vaikuttanut.
"Muistatko, kun löydettiin se kuallut näätä tuolta ojasta?" Rappe hassutteli.
"Muistan ja veit sen niiden lestojen pihalle näytille kepinnokassa ja se äiti kirku ja soitti meidän äitille," Konsta repesi. Kaverukset nauroivat vatsa kippurassa ja Topi-koira tuijotti heidän omituista kramppia muistuttavaa kohtausta kummissaan.
He saapuivat rautatien alikululle. "Mun täytyy käydä kusella, oota," Rappe sopersi ja ojensi Topin hihnan Konstalle. Topi alkoi heti innoissaan isännän vaihtumisesta vedellä jokasuuntaan kokeillakseen Konstan koiranhallintakykyjä. Konstan tottumattomat tikkukäsivarret saivat kaivattua harjoitusta. Juuri kun Rappe oli saanut vehkeensä esille ja alkanut lorottaa, alikulun hämyistä ilmestyi kirkkaan keltaiseen pukeutunut mummeli. Mummelin jo valmiiksi vihaiseksi mitään pilaamatonta lenkkeilyä varten meikatut silmät melkein repesivät valkoisista merkkikehyksistä nähdessään työmiehenvakoaan esittelevän Rappen pili käpälässään kastelemassa syksyn halloihin kuolevia kasveja. Mummon ilme ei jättänyt todellakaan mitään arvailun varaan. Unikko-kuvioiset kävelysauvat pysähtyivät ilmaan mummon auringonkukankeltaisen tuulitakin taakse. Ryppyinen violetilla tarkasti reunasta reunaan värjätty suu kiristyi piukeaksi viivaksi, kuin kamelinvarvas. Silmistä paistoi helvetin liekin omaisesti viha, kuvotus, epäusko ja järkytys. Liekit koskettivat Konstan huvituksesta nytkjähteleviä poskia ja Rappen valkeaa kuutamoa kuin muistutuksena mihin kirkosta eroaminen ja rock musiikin kuuntelu johtaa. Mummo oli juuri alkamassa hipelöidä eläkeläisille suunnattua kukkakuvioista puhelintaan, kun Rappe sai saastaisen toimituksensa päätökseen ja veti veitikan piiloon maastokuvioisiin pöksyihinsä. Mummo ohitti heidät ja Konsta aisti, kuinka mummo ei rukoilisi heidän pelastumisensa puolesta. Tilanne kesti oikeasti vain muutaman sekunnin, mutta tuntui ikuisuudelta. Mummon poistuttua äänet palasivat ja mailma vapautui sitä suojanneesta kuplasta. Rappe ja Konsta katsoivat toisiaan silmät naurun kihelmöinnistö vetistäen. Konsta oli juuri tajunnut miksi on tärkeää elää ja mikä on elämää ylläpitävä voima harmaina ja merkityksettömältä tuntuvina syysarki-iltapäivinä.
"PÄHÄHÄHÄHÄ EIJUMALAUTA SE OLI MUN NAAPURI," Rappe parahti ja päästi hyeenamaisen naurun.

Jos pidit novellista, tsekkaahan tästä lisää!
novelli-verenpunainen-heinikko

(Novelli) Verenpunainen heinikko

Tämän novellin inspiraationa toimii todellinen siivouskohde nimeltämainitsemattomassa kohteessa. Koin itse vilunväristyksiä selkäpiissä tampatessani mattoja kyseisessä kohteessa.

Oli kuulas syyspäivä maalaispitäjässä. Kulahtaneiden rintamamiestalojen ja peltojen keskellä huristeli pieni oranssi auto. Autossa istui kolme henkilöä, Keijo, Raimo ja Irma. He olivat matkalla tarkasastamaan viranomaisen tahdosta syrjäisessä paikassa sijaitsevaa maatilaa, jossa tietojen mukaan asuivat iäkäs leskirouva kehitysvammaisen peräkammarinpoikansa kanssa. Tarkoitus oli tutkia tilanne, koska naapurit ja viranomaiset olivat huolissaan eristäytyneestä parivaljakosta peltojen keskellä. Myös paikan siivoamista pyydettiin. Toisinsanoen kaikki paska ulos ja desinfioidaan kaikk.
Kolmikko oli joutunut tekemään tätä jo vuosia, koska muuta duunia ei kyseisessä pikkukaupungissa ollut tarjolla. Tosin kaikki pitivät työstään, joskin palkka oli surkea.

Keijo oli rohman johtaja. Keski-ikäinen sosiaalityöntekijä. Hän oli nähnyt kaiken ja jäisi pian eläkkeelle virastaan. Keijon vieressä pelkääjänpaikalla istui Raimo - Raimo oli narkkari ja alkkis. Hänet oli pakotettu tähän hommaan työkkäristä. Raimo hiplasi sormissaan sätkää ja köhisi. Hänen 27 elinvuoden aikana hän oli ollut putkassa 37 kertaa, vankilassa kerran ja laitoksissa ties kuinka monta kertaa. Takapenkillä istui Irma. Irma oli elämänkoulun käynyt 36 vuotias entinen leipuri, jonka nakkipiilo-leipomo meni konkkaan edellisenä keväänä. Irma ei luovuttanut, täytyihän 2 lapselle ja koiralle ja aviomiehelle hommata safkaa. Irma tuijotti typerän oranssin firman auton ikkunasta puiduille pelloille. Kohta alkaisi talvi ja Irma oli luvannut lapsillensa vievänsä heidät Roomaan. Irma sulki silmänsä ja mietti Colosseumia.

Typerä pallosilmäiseltä kalalta näyttävä ranskalaisvalmisteinen firman auto kääntyi mutkasta. Maisevat muuttuivat synkemmiksi mitä syvemmälle he etenivät.

"Kohta ollaan kunnan rajalla!" Raimo kauhisteli ja hapuili kädellään epämääräisesti.
"Vedätsä kätees, Raimo, hyi," Irma kiusoitteli. Hän tiesi, että Raimolla ei nais-asiat olleet kohdallaan.
"En! Koitan löytää, mistä ikkuna avataan! Haluan polttaa röökin." Raimo tuhisi.
Kuului yhtäkkinen suhiseva paukahdus ja ikkuna avautui.
"Siistii" Raimo kummasteli
"Tämä on paska etelä-eurooppalainen kusiaisauto. Näyttääkin ihan sudenkorennolta jota on muurahainen menny panemaan perseeseen! Ikkunatkin täytyy avata nappia painamalla!" Keijo päivitteli.
Raimo sytytti röökinsä ja he jatkoivat huristelemista eteenpäin.

Kohta he olivatkin jo perillä kohteessa. Sankan kuusiaidan takana heille näyttäytyi valtava melkein kartanon näköinen iso omakotitalo. Seinät olivat ehkä joskus olleet kauniin valkoiset-60 luvulla.
Ikkunoita koristivat lukuisat koristekoukerot ja katto kasvoi melkein sammalta. Pihassa oli lukuisia lahoja ulkorakennuksia ja yksisilmäinen kissa jolkotti pihassa myyrä suussa.

"Perillä ollaan," Keijo tuhahti ja lisäsi: "Nyt näytetään näille, että he eivät voi asua tälläisessä slummissa,"
"Tämähän voi olla ihan hieno sisältä" Irma mainitsi

He astuivat ulos autosta. Ovien pauke yleensä herätti liikettä asiakkaiden kotien ikkunoissa, mutta nyt tilanne oli aivan toinen.
"Onks ketää kotona?" Raimo mietti
"On oltava, tein puhelun tänne tunti sitten, ennen kuin lähdimme, " Keijo tuhahti vihaisesti.
"Mennään sisälle, otan siivoustavarat, autatko Raimo, " Irma käski tomerasti ja Raimo löntysti auttamaan häntä.

Keijo koputti tomerasti valkoiseen oveen jossa komeili iso pirulta näyttävä kolkutin.
"En ole koskaan nähnyt kolkutinta kenenkään ovessa Suomessa" Irma tuumi
"What ever, haluan himaanki joskus," Raimo murisi.
Kukaan ei kuitenkaan vastannut koputukseen.
"Eivät ole kotona," Raimo huusi ja teki käännöksen kohti oranssia sudenkorentomutanttiautoa.
"Pakko olla, menen jokatapauksessa sisälle, ovihan on auki" Keijo kärjistyi ja avasi oven.
Narisevasta ovesta he astuivat valtavaan eteiseen jossa komeili omituisia patsaita. Yksi näytti jeesukselta, yksi pirulta ja muut demoneilta tekemässä jotain muutakun syömässä aamiaista yhdessä makuuhuoneessa.
Seuraavasta ovesta he astuivat eteisaulaan jossa ei palanut valo. Seinät olivat tummaakin tummempaa puuta ja katossa oli lamppu verenpunaisella varjostimella. Portaat johtivat vasemmalta yläkertaan ja ovia sojotti jokasuuntaan.
"Huuhuu, sosiaalivirastosta! Tulimme katsomaan, että täällä on kaikki hyvin, kun naapurit ovat huolissaan!" Keijo huhuili. -Ei vastausta.
"Jatketaan eteenpäin" Keijo sanoi ja riuhtaisi oven samalla tömistellen, jos herättäisi asukit.
Oven takaa aukesi sievä oleskeluhuone. Televisio oli päällä ja hohti sinistä valoa hämärään huoneeseen. Uutistenlukija selosti kuinka syksyn viimeiset kauniit ilmat olivat tulossa ja hymyili häikäisevän valkoisilla hampaillansa teeveessä.

Kaikki säpsähtivät yllättäen. Ovenrakoon oli ilmestynyt kalpeakasvoinen otus. Irma kavahti ja otti tukea Raimosta joka töytäisi samalla vaasia joka putosi lattialle kuitenkaan rikkoutumati. Vaasista kipitti ulos valtavia lukkeja.

"Hei, me tulimme siivoamaan ja tarjoamaan apua," Keijo sanoi ammattitaitoisella äänellä ja ojensi kätensä otukselle joka olikin yllättäen saanut ihmismuodon. Irma ja Raimo eivät tosin olleet varmoja kumman he näkivät ovenraosssa ensin - eläimen vai ihmisen?
Miehellä oli pitkät harmahtavat hiukset jotka takkuisina peittivät hieman kalpeita sänkisiä kasvoja. Lasittunein silmin mies katsoi Keijoa, kätteli pitkäkyntisellä mustuneella kädellä ja osoitti peremmälle luultua isompaan asuntoon.
Keijo viittoi ryhmänsä peremmälle ja he tekivät työtä käskettyä - Raimo tosin vastahakoisesti.
"Onko rouva kotona" Keijo kyseli olettaen,että mitä ilmeisemmin tämä häntä kätellyt ilmestys oli rouvan poika. Poika osoitti perimmisiä huoneita ja jäi istumaan omituiseen kykkyrään ovenrakoon.
"Huhuu, onko rouvaa täällä, tarvitsemme luvan, että voimme siivota!" Keijo huhuili toiveikkaasti.
"Kauhea kusen haju!" Irma kuiskasi Raimolle, kun he raahasivat tarvikkeita Keijon perässä.
"Hehe, haistaisit mun vessani keheheh," Raimo räkätti höröhampaat välkkyen.

 He astuivat uuteen huoneeseen joka toi mieleen valtavan salin. Isot pöydät ja tuolit ruskeine jalopuisine varsineen ja graniittisine päällisineet komeilivat valtavien lamppujen varjostamana.
Verenpuna oli sisustuksessa hyvin esillä samoin tummanruskea. Sisustus toi kaikin tavoin esiin Hohto-leffan hotellin. Lattiakuvioineen ja viskilas-setteineen.

Yllättäen perimmäisestä salista nousi esiin luurankomainen pää. Harmaat hiukset hulmusivat 90-vuotisista keuhkoista virtaavasta ilmavirrasta.
"Minuako etsitte" talon rouva nousi punaiselta sohvalta jota peitti leopardikuvoinen viltti. Lattialla oli kasa tyhjiä likööripulloja ja juustotarjottimia.
"Kyllä te voitte täällä siivota, viekää matot ulos, heittäkää roskat pois ja minulla kaikki hyvin. Minulla sekä minun pojallani. En vain ole ollut entiseni mieheni kuoleman jälkeen. Tehkää mitä lystäätte, mutta älkää menkö yläkerran perimmäiseen huoneeseen," rouva kähisi viskin ja sikarin säröittämällä äänellä. "Ainiin tapasitte jo poikani Benjaminin, älkää välittäkö hänestä,"
Keijo nyökkäsi rouvalle ja otti nimikirjoituksen papereihinsa. Sitten hän kääntyi Irman ja Raimon puoleen ja totesi "töihin siitä!"

Irma riensi yläkertaan siivoamaan rouvan kamaria ja vei rouvan tarjottimet pois. Raimo keräsi matot pihalle ja lähti etsimään mattotelinettä. Keijo puolestaan riensi pesemään kylppäriä. Kylppäri sijaitsi todella omituisessa paikassa lähellä oleskeluhuoneita ja samassa tilassa sijaitsi portaikko pimeään harmaaseen kellariin. Kellarin pohjalla olevasta ikkunasta tuli sisälle sen verran valoa, että Keijo näki omituisia läiskiä kellarin lattiassa ja katossa. Lattialla oli myös palasia puuta ja laastia. Siinä aikansa kusista kylppäriä siivonneena hän kuuli epämääriset askeleet takaansa.
"Meillä kävi joskus-sellainen-siivooja," rouva oli tullut hänen taaksensa.
"A-ai," Keijo sanoi ja nousi hassaamasta vessan lattiaa. Omituinen äänenpaino sai hänet hieman uteliaaksi.
"Mitäs tälle siivoojalle sitten tapahtui? Jäikö eläkkeelle, hehe minä jään kohta eläkkeelle myös!"
"Kyllä, tiedätkös Keijo, sinä olisit hyvä mies," rouva sanoi karhealla äänellä.
"heheh rouva hyvä, minulla on vaimo kotona ja lap-" hänen lauseensa keskeytyi kun hän näki mitä rouvan vasemmassa kädessä oli- Kivääri.
"Minä olen aina tykännyt kaljuista miehistä, meidän Einari-eli minun mieheni oli hyvin sinun näköisesi," rouva nauroi kuin noita.
"Metsästätte siis," Keijo toivoi.
"Metsästän ja kerään saaliin. Tule katsomaan minun ja Benjaminin kokoelmaa"
Keijolle nousi pala kurkkuun. Mitä vittua nyt tapahtui. Koittiko hullu mummo murhata hänet.
Mummo näytti hänelle tietä kiväärillä alas portaita kämäiseen kellariin. Keijo tallusti alas kuset housussa.
Pimeässä kellarissa, jota hän hetkisitten oli katsellut näkyi hahmo perällä. Portaista irtosi pieniä betonin palasia jotka vierivät alas kohti seinää jossa näkyi -luuranko hirtettynä.
"Siivooja, haukkui meidän Valtti-kissaa, kun se pissasi peitolle," Benjaminin ääni säspäytti jo kuollakseen peloissaan olevan Keijon.
"Heheh, eihän nyt ole Halloween vielä, hieno aidonnäköinen luuranko,"
Yhtäkkiä Keijo tunsi jotakin kurkullansa ja kuuli noitamaisen naurun. Karhea köysi veti häntä kohti vastapäistä seinustaa ja oli kiinni jostakin ylhäällä roikkuvasta lihanroikutuskoukkua-muistuttavasta jutusta.
"Rakastatko minua,?" rouva kysyi ja työnsi 93 vuotiaat kuivat ja halkeilevat huulensa melkein kiinni Keijon vielä verta sisällään kiertäviin huuliin.
"En! Minulla on vaimo kotona! Keijo kirkui kuin pikkutyttö ja tunsi samalla köyden kiristyvän. Benjamin kiristi käyttä laitteesta huoneen perällä.
"Rakasta vai et?" Ällöttävä noitamummo hyrisi Keijolle.
"Rakastan! Jos säästät meidät! Me lähdemme heti pois, eikä tänne tule koskaan enää ketään!"
Köysi kiristyi ja Keijon viimeinen näköhavainto elämästä oli ryppyisten limaisten kasvojen painautuminen hänen kasvoihinsa ja ne suutelivat hänen huuliansa ja jättivät karvaan kuoleman maun suulle. Keijo kuoli ja niskanikamat jatkoivat napsumistansa vielä tovin, kun Keijon eloton ruumis jäykistyi nukkemaiseen tanssijaa muistuttavaan asentoon. Talon rouva säästi rakkaat miehensä omanaan. Ikuisesti ja ikuisesti.

Kaiken tämän kauheuden aikana Irma oli yläkerrassa pistänyt Galaxystansa soimaan musaa. Hän lauleskeli ja hyräili ja imuroi. Siivoillessaan rauhassa Irma oli kiinnittänyt huomiota makuukamarin
oven alareunassa olevaan omituiseen tahraan. Tahrassa yhdistyivät ripuli ja veri ja se oli hyvin matalalla lattian rajassa. Pakkohan tuokin oli puhdistaa, mutta Irmalle ei ollut sattunut käsineitä mukaansa, joten hän teki sellaiset muovipussista ja alkoi hinkata peppu pystyssä lattialla.
Yhtäkkiä kaiken keskeytti tunne, että häntä seurattiin. Irma pysähtyi ja hitaasti katsoi taaksensa.
Hänen takanaan seisoi rouvan poika. Irma katsoi häntä kysyvästi ja poika tuijotti häntä takaisin yhtä tyhjällä ilmeellä kuin varis jolla on helteellä kuuma-suu auki ja silmät palloina möllöttäen. Oikeastaan tämä mies ei näyttänyt varikselta ollenkaan. Enemmän apinan tai ketun risteytymältä jolle oli pistetty mädät omenat silmiksi ja isketty lattiarätti hiuksiksi.
Yhtä yllättäen, kun tilanne oli alkanut se päättyi ja rouvan poika siirtyi omaan kammariinsa. -huoneeseen johon ei saanut mennä siivoamaan.
Normaalisti Irma olisi ohittanut tuollaisen olan kohautuksella, mutta nyt häntä alkoi kiinnostaa. Hän siirtyi hieman lähemmäs kiellettyä ovea ja kurkisti raosta sisään. Rouvan poika istui keltaisella keittiöjakkaralla lukemassa jotain kirjaa. -Raamattua. Pää painuksissa ja omituinen toppatakki päällä, jota Irma ei ollut nähnyt sitten -97 vuoden. Sivut rapisivat ja pölysivät, kun Benjamin käänteli sivuja.

Huoneen seinät olivat keltaiset ja niille oli liimattu julkkisnaisten kuvia-tuhansia ellei kymmeniä tuhansia. Poika oli selvästi yksinäinen ja jo vanhan miehen iälle päästyään edelleen naista vailla.
Irma tunsi crock-kenkiensä palluroiden välissä yllättäen jotai karvaista. -Rotta.
Irma vihasi rottia ja kiljui sydämmensä kyllyydestä.
Jalat täristen - jättikokoisen rotan Benjaminin syliin pelotettuaan hän nosti katseensa ja tuijotti miestä silmiin ja rottakin tuijotti.
"Sen nimi on Erkko," Se puri meidän vanhaa siivoojaa kerran.
"Heh." Irma sanoi, mutta hänen temperamenttinen luonteensa ei antanut periksi. Hän raivostui ja alkoi huutaa:
"Pidät täällä jotain kamalaa jyrsijää vapaana!" Hän veti henkeä ja huusi taas:
"Ei ihme, että viranomaiset haluaa tämän paikan poltttaa!"
Tuli aivan hiljaista. Irma olisi odottanut Keijon jo juoksevan alaistaan nuhtelemaan yläkertaan, mutta mitään ei kuulunut.
Oli vain hiljaista. "Missä Keijo on?" Irma mietti ääneen. "Keijo hei, olen saanut tarpeekseni, lähden kotiin, tilaan taksin tai soitan mieheni hakemaan mut!" Irma huusi portaiden yläpäästä, muttei saanut vastausta.
"Minä olen saanut tarpeeksi sinusta, ihmisistä. Kaikista ihmisistä jotka koittavat rikkoa meidän rauhaa." Benjamin kähisi jättirotta edelleen sylissään.
"Aha, minä lähden!" Irma huusi ja heitti rätin lattialle.
"Niin lähdet" Benjamin sanoi ja päästi Erkko-rotan vapaaksi. Rotta juoksi kohti Irmaa kuin pieni kohti ruokakuppia. Se hyppäsi kuin fresbeeta nappaava koira ja pulahti Irman rintaliivien sisään.
Irma kirkui kuin palohälytin, perääntyi ja huitoi.
"Sinä lähdet helvettiin" Benjamin huusi.
Irma ei katsonut taakseen vaan horjui kohti parveketta. Ovi oli avonainen. Hyvä-nyt saan heitettyä rotan pois-Irma ajatteli ja kompastui pinkkiin crocksiinsa. Elämä hidastui ja Irma ja Erkko-rotta lensivät kaaressa lahoisen parvekkeen kaiteen yli kohti omenapuita jotka valtasivat suuren osan koko tontista.
Kuului vaan ruksahdus ja Erkko-rotta ja Irma olivat omenapuiden lävistämiä. Irman viimeinen ajatus oli toive Rooman matkasta lastensa ja miehensä kanssa, mutta kohta ensimmäiset toukat siirtyivät paremmille apajille hänen aivoihinsa.

Linnut eivät laulaneet siellä missä Raimo tamppasi mattoja. Mattoteline sijaitsi pihan perimmäisessä nurkassa valtavien ylikasvaneiden omenapuiden keskellä ja heinää ja heinää ja kuivunutta heinää ja koiranputkia kasvavassa viidakossa.
Yllättäen Raimo kuuli kirkaisun. Irma! -Raimo ajatteli ja lähti juoksemaan kohti taloa. Irma kiljui joskus hämähäkeille tai hiirille, mutta tuo ääni ei ollut sellainen. Se oli kuolevan ihmisen huuto.
Saavuttaessaan äänen lähtöpaikkaa Raimo mietti mitä olisi sattunut. Irma joko sai kyynpureman hakiessaan pudonnutta rättiä tai se kehari olisi iskenyt häntä jollain. Raimo aavisti pahaa kaikessa jo alusta-asti. Keijokaan ei ollut häntä tullut vahtimaan niinkuin yleensä.
Kauhu valtasi hänen koko kehonsa kun hän näki pinkit crocksit verisenä maassa. Irma makasi kuolleena harmaiden ja ainakin vähintään 100 vuotiaiden omenapuiden joukossa.
"Ei helekutti, nyt tarvin hermoröökin, mikähän on hätänumero"Raimo huusi ääneen.
Hänen toinen aivopuoliskonsa koitti kääriä röökiä ja toinen haroa puhelinta taskusta ja kolmas eli hänen järkensä sanoi, että hae Keijo.
Irma oli jokatapauksessa niin lävistetty, että ei mitään olisi ollut tehtävissä.
"Keijoo!" Raimo huusi ja parkui kauhusta. Kädet tärisivät niin, että hän pudotti sytkärinsä maahan.
Hän kurottautui ottamaan sitä ja nostaessaan sitä hän tajusi, sen lepäävän saappaitten juuressa. Raimo nosti katseensa hitaasti ja tajusi seisovansa likaisen pitkähiuksisen äijän saappaiden edessä. Miehellä oli kädessään kirves ja hänen vieressään seisoi talon rouva kivääri hyppysissään.
"Ai päivää," Raimo kuiskasi ja alkoi juosta pakoon.
Kiväärin pauke kaikui maatilan ulkorakennusten seinissä, kun Raimo sukelsi ninjan taidoilla ja sotilaan päättäväisyydellä ainakin miehen korkuiseen heinikkoon.
Ne eivät voi olla noin hulluja-vaikka pahaa aavistinkin- Raimo kauhuissaan ajatteli piilotellessaan heinikossa. Saappaiden askeleet lähestyivät ja lähestyivät.
Keijonkin täytyi olla kuollut. Eivät tuollaiset hullut jätä ketään henkiin. Raimo lähti pakenemaan kuin sotilas Vietnamissa. Hän oli katsonut paljon sotaleffoja ja niissä aina ryömittiin.
Muta ja kura ja kaikki mahdollinen iljettävä haisi ja tarttui Raimon rotsiin, kun hän ryömi maastossa kohti suojaa - edessä hahmottuvaa saunarakennusta. Sinne hän lukittitautuisi ja soittaisi apua heti.

Saunarakennus lähestyi ja takana häämötti järvi ja laituri. Raimo laskisi kymmeneen, sen jälkeen hän hyökkäisi ulos pusikosta ja riuhtoisi saunarakennuksen ovea ja suojautuisi sinne. Yksi-Askeleet lähestyivät-Kaksi tämä on elokuvaa- Kolme-Raimo ajatteli omaa lemmikki kalaansa yhdessä sijoituspaikassaan lapsena-Neljä-Kyllä tästä selvitään-Viisi-Mitä ihmettä Is This Real Life-Kuusi-Raimo ei kestänyt enää, koska saappaiden raskaat askeleet olivat metrien päässä. Hän Hyökkäsi ylös puskasta ja kohtasi tappajansa kasvokkain. Äiti ja poika kummatkin hullunkiilto silmissään aseet osoittaen häntä suoraan sydämeen.

Hetki oli kaikessa kauheudessaan maaginen. Aurinko paistoi kuusiaidan takaa kajona, kuin muistutuksena, että kaikki oli totta ja tapahtui keskellä päivää, eikä ollut pahaa unta, eikä huumausaineiden aiheuttamaa harhaa.

Ovi saunarakennukseen aukesi kuin taikaiskusta. Raimo melkein unohti repineensä koko ajan ovea kaikkine voimineen. Noiden hirviöiden silmät tuijottivat häntä sadistisesti nauttien hänen viimeisistä hetkistä.
Hän pääsi kuin pääsikin sisälle saunaan ja heitti eteisessä olevan pöydän oven eteen. hän heittäytyi lattialle makuullensa, ettei paskaisista ikkunoista voinut ampua sisään. Kännykkä poltteli taskussa ja Raimo hapuili sen hikipisarat valuen kulmakarvoilta silmiin. -Ei kenttää. Voi vittu, Raimo ajatteli. ja viskasi raivoissaan puhelimen saunan perälle jonne se kieri ja kieri ja kieri, kunnes pysähtyi johonkin omituiseen pölkkyyn. Raimo nosti katsettaan varovasti ja karjaisi-Pölkky ei ollut pölkky vaan muumioituinut talon isäntä.

Raimolla ei ollut tosin enää aikaa kauhistella, koska ikkunat lyötiin kummaltakin puolelta säpäleiksi. Kiukkuinen akka jahtasi häntä kiväärin kanssa ja toinen sekopultsi kirveen. Raimo käytti pantterin refleksejänsä ja hyäkkäsi mummon kimppuun.
Hän puri noita-akkaa korvaan. Korva lähti irti ja suihkutti vanhaa karvasta mömmöverta Raimon kasvoille ja Tallinnasta ostetulle rotsille. Noita rääkyi eikä Raimo ehtinyt saada selvää oliko rääkynä naurua typerälle yritykselle paeta vai kivulle korvalehden irrottua.
Raimo kirmasi takaisin ulos ja syöksyi järveen. Hän oli uinut viimeksi ala-koulussa, mutta nyt se oli tarpeen, kun taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Syyskuun vesi oli kylmää ja tärisytti jokaikistä vartalonosaa. Raimo pääsi toiselle puolelle pientä salmea ja nousi märkänä ja hengästyneenä rannalle. Ennen pakomatkaansa sivistyksen pariin hän kääntyi katsomaan kauhujen siivouskohdetta. Rannalla seisovat kaksi hahmoa olivat saaneet erilaiset olomuodon. Ilta-aurinko osui puiden lomista veteen ja lehtiin. Se heijasti hahmojen piirteet todellisesti. Ne eivät olleet ihmisiä eivätkä eläimiä vaan jotain kamalaa ja sairasta ja kuvottavaa. Sarvet, kynnet ja hampaat.

Raimo katsoi käsiään. Ne olivat veressä. Hän katsoi viereensä-kivääri ja kirves. Mitä tämä tarkoitti?
Raimo katsoi uudestaan vastarannalle-siellä ei ollut ketään. Hän näki kaukaisen jo vuosia hylättynä olleen talon kellarin ikkunassa Keijon elottoman ruumiin hirtettynä ja siitä vähän matkan päässä Irman kuolleen ruumiin.
Raimo pesi veret käsistään jääkylmässä järvivedessä ja mietti kuka tappoi ne jos, talo olikin hylätty, eikä siellä ollutkaan ketään kotona. Ajatukset alkoivat kirkastua ja Raimo käänsi selkänsä kauheille tapahtumille talossa. Hän kaivoi sytkärin joka oli kastunut uintimatkalla. Se toimi kuin toimikin.

Seuraavan päivän uutisissa kerrottiin 2 ihmisen kuolleen tuntemattomasta syystä autiotalon palossa. He olivat siivousfirman työntekijöitä ja erehtyneet osoitteesta. Kolmas ryhmän jäsen on edelleen kateissa.